Selvitys pääkaupunkiseudun hiilinieluista ja -varastoista

8.1. Rakennettujen ympäristöjen merkitys kaupunkien hiilitaseessa

Tässä kappaleessa annetut suositukset koskevat rakennettua ympäristöä, joka kattaa hoitoluokat A ja B, lukuunottamatta SMPA:sta tulkittuja peltoalueita. Rakennettuun ympäristöön on toimenpidesuosituksien kontekstissa sisällytetty myös rakennettujen alueiden puustoisia osia. Tällaisia ovat asutuksen välittömässä läheisyydessä olevat metsät, eli hoitoluokat C1 (lähimetsät) ja C3 (suojametsät), sekä puistojen, pihojen ja kadunvarsien puut ja puuryhmät (kuva 7).

Rakennettujen ympäristöjen kasvulliset osat, kuten viheralueet, pihat ja katupuut, voidaan määritellä kaupunkiympäristön vihreäksi infrastruktuuriksi. Tavallisesti infrastruktuurin käsite on liitetty esimerkiksi vesi- ja viemäriverkostoihin tai tiestöön. Käsitteen laajeneminen kasvullisiin ympäristöihin nostaa kuitenkin esille luonnon monimuotoisuuden, toimivien ekosysteemien ja luonnonprosessien (mm. hiilen-, veden- ja ravinteiden kierron) mahdollisuudet ratkaista osaltaan yhteiskunnallisia ongelmia ja tuottaa hyvinvointia ihmisille.

Hiileen liittyvät prosessit - hiilen sitoutuminen ja varastoituminen kasvillisuuteen ja maaperään sekä vapautuminen ilmakehään - vaikuttavat myös kaupunkiympäristön viherrakenteissa. Rakennetuissa ympäristöissä viherrakenne ja maaperä ovat toistuvien muutosten kohteena ja hiilivarastot ovat jatkuvassa muutostilassa ulkoisten seikkojen vuoksi. Tästä syystä rakennetun ympäristön vihreälle vyöhykkeelle kohdistuvia toimenpiteitä olisi hyvä tarkastella myös hiilinäkökulmasta. Maaperän hiilivaraston osalta on merkityksellistä, montako kertaa putkikaivanto avataan, kuinka laajalta alalta maaperää kaivetaan tai saavatko kadunreunan puut jatkaa kasvuaan katuremontista huolimatta.

Seuraavassa taulukossa (24) on esitetty kuntakohtaisesti rakennettuun ympäristöön sijoittuvien viherrakenteiden ja viheralueiden määrät ja pinta-alaosuudet koko laskentapinta-alasta. Kauniaisten viheralueista ja viherrakenteista n. 80 % ja Helsingin viherrakenteista ja viheralueista n. 60 % voidaan luokitella rakennettuun ympäristöön sijoittuviksi. Espoossa ja Vantaalla vastaava osuus on n. 30 % . Yleiskuva alueiden sijainnista kaupunkirakenteessa on kuvassa 8.

Vaikka tässä laskennassa rakennettujen ympäristöjen viherrakenteiden ja viheralueiden hiilivarastot ja hiilensidonta olivat muiden hoitoluokkien metsiin sekä suojelualueisiin verrattuna huomattavasti pienempiä, ovat pinta-alaosuudet niin suuria, että näihin alueisiin ja rakenteisiin kohdistuvilla hiilitoimilla on merkitystä koko alueen hiilitaseeseen. Vastaavasti merkitystä on myös sillä, jätetäänkö hiili huomiotta esimerkiksi maanrakennustöissä tai viheralueiden ja pihojen suunnittelussa, toteutuksessa ja kunnossapidossa.

* sisältää hoitoluokat A1 (kaupungin määrittämä), A1 (laskennassa määritelty matala avoin kasvillisuus), A2, A3, B1 (kaupungin määrittämä) sekä hoitoluokat B2-B6; seudullisen maanpeiteaineiston perusteella määritellyt pellot eivät ole mukana

** sisältää hoitoluokat C1, C3 (kaupungin määrittämä), C3 (laskennassa määritelty puustoinen alue rakennetussa ympäristössä seudullisen maanpeiteaineiston (SMPA) perusteella)

8.2. Tulosten tarkastelu rakennettujen ja avoimien viheralueiden osalta

Rakennettujen ympäristöjen viheralueiden maaperän hiilivaraston arviointiin on saatavilla varsin vähän tietolähteitä ja mallinnuksessa tarvittavia parametritietoja. Arvioinneissa joudutaankin usein soveltamaan metsiin ja muihin luonnonympäristöihin liittyvää tietämystä. Maaperään liittyen on tältä osin otettava huomioon myös maaperän ominaisuuksien vaihtelevuus, johon luonnollisen maaperän vaihtelevuuden ohella vaikuttavat rakennetussa ympäristössä maaperään laikuittaisuutta luovat tekijät kuten maankäyttö, maankäytön historia, erilaiset maanrakennustyöt sekä lämpö- ja kosteusolosuhteiden vaihtelevuus ja erot luonnonympäristöihin verrattuna (mm. Brown, 2012 ³⁴).

Laikuittainen vaihtelevuus korostuu pohjoisissa oloissa, joissa rakennettavilla alueilla maaperän hiilipitoisin pintaosa joudutaan usein korvaamaan kokonaan teknisillä vähähiilisillä maarakenteilla. Lu ym. (2020 ³⁵) ovatkin tutkimuksessaan arvioineet, että Lahdessa läpäisemättömien pintojen alla olevissa maarakenteissa hiiltä oli 15 kertaa vähemmän kuin puistojen läpäisevillä pinnoilla.

Laskennassa hoitoluokattomien, rakennettujen alueiden viherrakenne on määritetty hoitoluokkiin c3 (puustoiset alueet) ja A1 (avoimet alueet). Näihin hoitoluokkiin liittyvät lähtöoletukset vaikuttavat lopputulokseen. Hiilitaselaskennassa pitäydyttiin vertailtavuuden vuoksi rakennettujen alueiden maaperän hiilivaraston lähtötilanteen ja hiilisyötteen osalta ILKKA-hankkeen oletuksissa. Avoimilla viheralueilla maaperän hiilivaraston lähtötaso vastasi näin ollen tuoreen kankaan (MT) hiilivarastoa ja hiilisyöte maaperään oli suurella osalla avoimia viheralueita simulointijaksolla varsin pieni. Tuloksiin tämä heijastuu siten, että avoimien viheralueiden keskimääräinen hehtaarikohtainen hiilivarasto oli esimerkiksi Espoossa A1 hoitoluokassa vain 1/3 C1 hoitoluokan vastaavasta hiilivarastosta ja avoimet alueet olivat hiilen osalta päästölähteitä. Tutkimusten mukaan hiilen määrä rakennettujen alueiden viherympäristössä voi kuitenkin olla merkittävä, ja suurempi kuin aiemmin on arvioitu (mm. Edmonson ym. 2012 ³⁶ sekä Lindén ym. 2020 ³⁷). Myös avointen alueiden laatu vaikuttaa hiilivarastoihin. Esimerkiksi niityillä hiilivarastot ovat huomattavasti suuremmat kuin rakennetuilla viheralueilla.

A1-hoitoluokkaan on tässä laskennassa koottu kaikki avoimet, matalakasvuiset alueet, joilla ei ole erikseen määritelty muuta hoitoluokkaa. Laskentaoletuksissa on puolestaan määritelty, että A1 alueilta poistetaan kaikki leikkuutähde. Tällöin hiilisyötteen puute johtaa hiilivaraston laskevaan trendiin. A1-luokkaan sisältyy avoimia alueita, joita ei hoideta lainkaan tai joiden leikkuutähdettä ei kerätä. Näiden alueiden hiilitase on siten todellisuudessa erilainen kuin intensiivisesti hoidettujen nurmialueiden.

Lindén ym. (2020) arvioivat tuoreessa tutkimuksessa kasvillisuuden ja maaperän hiilivarastojen kokoa Helsingin puistoalueilla. Maaperän osuus hiilivarastosta oli huomattava ja selvästi suurempi kuin kasvillisuuden hiilivarasto. Puistoalueiden maaperän hiilivarasto oli myös selvästi suurempi kuin kivennäismailla kasvavien metsien maaperän hiilivarasto (Lindén ym. 2020). Tämä on syytä ottaa huomioon arvioitaessa tässä hiilitaselaskennassa määritettyjä maaperän hiilivarastoja. Maaperän hiilivarasto rakennetuilla alueilla voi siten olla suurempi kuin nyt arvioitu varaston koko, etenkin, kun hiilisyöte maaperään on hiilivaraston simuloinnissa ollut näillä alueilla hyvin pieni. Myös Setälä ym. (2016 ³⁸) toteavat tutkimuksessaan puistojen maaperän olevan hiilirikasta. Kasvillisuustyyppien osalta tutkimuksessa arvioidaan myös, että kasvillisuustyypin muutos sekametsästä puistoalueeksi ei välttämättä johda merkittäviin muutoksiin hiilensidonnassa pohjoisissa ilmasto-oloissa ainakaan silloin kun puisto on puustoinen. Puiston perustamisen jälkeen hiilen, typen ja orgaanisen aineksen määrät kasvavat ajan myötä puiston kehittyessä. Puuston tuottama karike on rakenteeltaan karkeampaa ja hajoaa hitaammin kuin esimerkiksi pehmeä nurmikon leikkuujäte. Siksi puistopuiden karikesyötteellä on merkitystä maaperän hiilen ylläpitäjänä (Akujärvi 2020 ³⁹).

Verrattuna aiempaan ILKKA-hankkeeseen, tässä laskennassa pystyttiin arvioimaan myös rakennettujen alueiden kasvillisuuden hiilitasetta hyödyntämällä seudullisen maanpeiteaineiston (SMPA) puustoisia luokkia 221-224. Aineistona käytetty maanpeiteaineisto on näiltä osin kattava, mutta tietosisällöltään varsin suppea. Puustoa kuvaavana tietona on saatavissa latvuston kattama ala sekä pituusluokat (2-10 m; 10-15 m, 15-20 m ja yli 20 m).

Laskennassa SMPA-aineistosta johdettiin biomassa ja edelleen hiili SMPA-aineiston luokkakohtaisten keskipituuksien avulla. Laskenta perustui tuoreiden kangasmetsien kuusikoiden, männiköiden ja koivikoiden kehityssarjoihin, joiden hiililuvuista otettiin keskiarvo kyseiselle keskipituudelle hoitoluokassa C3. Kuten maaperänkin osalta, myös rakennetun ympäristön kasvillisuuden hiilitaseen arvioinnissa joudutaan usein soveltamaan metsiin ja metsäpuihin liittyvää tietämystä. Tältä osin kehityssarjat eivät pysty kuvaamaan kovin hyvin kaupunkiympäristölle tyypillistä puulajeiltaan, puuston tiheydeltään sekä puuston iältään vaihtelevaa ja monipuolista puujoukkoa.

Huolimatta laskentatapaan liittyvistä epävarmuuksista tuotetun aineiston selkeä etu on, että rakennettujen ympäristöjen kasvillisuus tulee laskennan myötä näkyviin myös hiilitaseessa. Merkittävää on myös se, että tuotettu paikkatietoaineisto kattaa myös rakennetut alueet ja mahdollistaa aiempaa monipuolisemmat hiilitaseeseen liittyvät tarkastelut sekä hiileen liittyvien suositusten antaminen mm. kaavoituksen yhteydessä.

8.3. Rakennettujen ympäristöjen hiilitoimet

Kaupunkiympäristössä viherrakenteilla on monia tehtäviä. Kasvulliset ympäristöt ovat mm. mukana vedenkierrossa ja pienilmaston säätelyssä sekä luonnon monimuotoisuuden turvaamisessa ja ne tarjoavat asukkaille virkistävää ja elvyttävää ympäristöä. Kestävän kehityksen mukaisilla hiilitoimilla pyritään ottamaan huomioon viherrakenteiden tuottamat hyödyt monipuolisesti ja turvaamaan mm. luonnon monimuotoisuutta sekä kulttuuri- ja virkistysarvoja. Rakennettujen ympäristöjen osalta suositukset hiilivarastojen turvaamisen sekä hiilensidonnan kehittämisen osalta on ryhmitelty seuraavasti:

• Maaperä
• Avoimet alueet
• Puustoiset alueet
• Rakennukset ja rakenteet

8.3.1. Maaperä

Maaperä on hiilensidonnan ja hiilivarastojen näkökulmasta erittäin suuri hiilivarasto ja arvokas luonnonvara. On arvioitu, että maailmanlaajuisesti maaperän ylimmässä 2 metrin paksuisessa maakerroksessa orgaanista hiiltä on n. 2500 Gt. (Batjes, 1996 ⁴⁰). Tämä on lähes kolme kertaa enemmän kuin ilmakehässä on hiiltä (Heinonsalo, 2020 ⁴¹). Tutkimuksissa on tunnistettu, että maaperään liittyy jopa 18 erilaista ekosysteemipalvelua (Haygarth ja Ritz, 2009 ⁴²), joten pitämällä huolta maaperästä, pidämme hiilen ohella huolta lukuisista muista arvokkaista ekosysteemipalveluista. Maaperän hiilivaraston säilyminen voidaan ottaa huomioon maankäytön suunnittelussa, kehittämällä hiilivarastoa säästäviä maanrakennustoimia sekä turvaamalla maaperän elinvoimaisuutta viheralueiden ylläpidossa.

Maaperään liittyvissä ratkaisuissa on pyrittävä kokonaisvaltaisesti kestäviin ratkaisuihin. Maaperään vaikuttavissa toimissa on arvioitava toimien vaikutusta hiilitaseeseen ja tunnistettava toimien vaikutus muihin ekosysteemipalveluihin.

Maankäytön suunnittelu:

• Sijoitetaan rakentaminen mahdollisuuksien mukaan rakentamiskäytössä oleville tai käytöstä poistetuille alueille. Rakentamisen sijoittaminen tällaisille alueille säästää luonnontilaisia alueita rakentamiselta ja tiivistää yhdyskuntarakennetta. Alueiden uudelleenkäyttö tarjoaa viherrakentamiselle mahdollisuuksia lisätä alueelle kasvillisuutta ja hiilivarastoja.
• Tunnistetaan erityisen hiilirikkaat alueet ja maaperät ja pyritään välttämään niille rakentamista. Turvemailla hiiltä on erityisen runsaasti, mutta myös rehevähköillä varttuneen metsän alueilla hiilivarastot ovat suuria. Esimerkiksi rehevähköllä lehtomaisella metsämaalla maaperän hiilivarasto ylimmässä metrin paksuisessa kerroksessa voi olla lähes 120 t/C/ha (440 t CO₂/ha) (Liski ja Westman, 1995 ⁴³) Nyt toteutetussa laskennassa hiiltä oli maaperässä näin runsaasti useissa metsäisissä C-hoitoluokissa eri kaupungeissa sekä suojelualueilla. Turvemaiden osalta myös vesitalouden muutokset heijastuvat nopeasti negatiivisina vaikutuksina niiden hiilitaseeseen. Esimerkiksi pohjavedenpinnan lasku nopeuttaa orgaanisen aineksen hajotusta.
• Pyritään kaavoituksessa suunnitteluratkaisuihin, jotka säästävät kasvullista viherympäristöä ja luontaista maaperää. Rakentamisen massatalouden hallinta ja rakentamisen korkeustasot suunnitellaan huolellisesti asemakaavavaiheessa sekä kunnallisteknisten yleissuunnitelmien yhteydessä.
• Turvataan alueen luontainen vesitalous ja pyritään hyödyntämään alueen hulevedet lähellä syntypaikkaa. Tällä turvataan olevan kasvillisuuden elinvoimaisuutta sekä mahdollistetaan uuden kasvillisuuden riittävä vedensaanti ja siten rehevä kasvu.

• Pyritään suunnittelussa, hankinnassa ja maanrakennus- ja viherrakentamistöissä sekä kunnossapidossa maaperää säästäviin ja maa-ainesten hyötykäyttöä tukeviin ratkaisuihin ja suunnitellaan huolellisesti tähän liittyvät maanrakennustyöt, viherrakentaminen ja maa-ainesten hallinta.
• Suositaan viherrakentamisessa paikalla tehtyä kasvualustaa ja hyödynnetään olevaa maaperää ja sen siemenpankkia myös sellaisenaan ilman käsittelyä. Tämä edellyttää suunnitelmallista ja kattavaa laadunhallintaa (mm. vieraslajien leviäminen on estettävä) ja yhteistyötä kunnossapidon kanssa jo suunnittelu- ja rakennusvaiheessa. Lisätietoa kierrätysmaiden käytöstä viherrakentamisessa on Viherympäristöliiton "Kierrätysmaiden käyttö viherrakentamisen kasvualustoissa" -ohjeessa (Viherympäristöliitto, 2019 ⁴⁴)

• Valitaan eri alueille tarkoituksenmukainen kunnossapitoluokka (hoitoluokka), ja suositaan hoitoluokkia, joilla lisätään/ylläpidetään hiilisyötettä maaperään. Esimerkiksi luonnonmukaisten, vähän kunnossapitoa vaativien niittyjen hiilivarastot ovat huomattavasti suuremmat kuin rakennetuilla, intensiivisesti hoidetuilla viheralueilla.
• Vältetään ylilannoitusta ja keinolannoitteita sekä suositaan luonnollisia lannoitteita, esim. leikkuutähdettä.

8.3.2. Avoimet alueet

Avoimet viheralueet ovat erilaisia matalakasvuisia rakennettuja tai avoimia viheralueita, joilla valtakasveina ovat nurmi- ja niittylajit. Avoimet viheralueet ovat hiilensidonnan ja –varastoinnin lisäksi tärkeitä luonnon monimuotoisuuden näkökulmasta sekä virkistysympäristöinä. Paikoin avoimiin ympäristöihin liittyy myös kulttuurihistoriallisia arvoja. Tunnistamalla avointen alueiden erilaiset arvot voidaan hiilitoimet, esimerkiksi metsittäminen, kohdentaa kokonaisuudessaan kestävästi.

Viheralueiden hoitoluokista tähän ryhmään kuuluvat rakennettujen viheralueiden hoitoluokkien A1-A3 nurmipintaiset osat sekä avoimet viheralueet eli hoitoluokat B1-B5, ja vastaavasti RAMS-kunnossapitoluokituksesta rakennettujen viheralueiden R1-R4 nurmipintaiset osat sekä avoimet viheralueet A1-A5.

Toimenpiteet:

• Metsitetään avoimia alueita kestävästi. Tunnistetaan ennen metsittämistä alueen arvot monipuolisesti ja kohdennetaan metsittäminen niin, että muut arvot eivät heikenny. Tunnistetaan myös metsittämisen mahdollisuudet metsäverkoston vahvistamiseen.
• Harvennetaan leikkuukertoja nurmialueilla, joilla nurmea leikataan nykyisin tiheästi. Myös leikkuukorkeutta voidaan nostaa. Tämä voi vaikuttaa mm. nurmen juuristorakenteeseen ja siten maaperän hiilivarastoon sekä vähentää leikkuun päästöjä.
• Monipuolistetaan nurmialueita niittymäisillä osilla – tämä tukee myös luonnon monimuotoisuutta sekä vähentää nurmikon ylläpidon päästöjä.
• Nurmea perustettaessa suositaan monipuolista nurmilajikeseosta, jossa on myös syväjuurisempaa nurmilajistoa. Tällöin maaperään kertyy juuribiomassan kautta hiiltä myös syvempiin maakerroksiin. Esimerkiksi ruokonata (Festuca arundinacea) on syväjuurinen nurmikasvi.
• Jätetään leikkuutähdettä nurmelle ja silputaan syksyllä myös lehtibiomassaa nurmen sekaan. Tällöin maaperään tulee lisää hiilisyötettä.

8.3.3. Puustoiset alueet

Rakennettujen ympäristöjen puustoiset alueet muodostuvat katupuista, piha- ja puistopuista sekä pienialaisista rakennettujen alueiden lomaan jääneistä metsäalueista. Puu- ja kasvilajivalikoima on monipuolinen. Esimerkiksi Helsingissä julkisilla viheralueilla suositeltava puulajivalikoima sisältää yhteensä lähes 200 havu- ja lehtipuulajia (Helsingin kaupunki, 2020 ⁴⁵).

Kaupunkipuilla ja puustoisilla alueilla on rakennetussa ympäristössä monia tehtäviä. Niiden merkitys hiilen sidonnassa ja varastoinnissa on vain yksi niiden tuottama hyöty. Kaupunkiympäristö on puustolle monin tavoin vaativa kasvuympäristö ja puustoon kohdistuu usein niiden kasvukuntoa heikentäviä toimia, kuten kaivutöitä tai maapohjan voimakasta kulumista juuristoalueella.

Kaupunkien puustoiset alueet kasvavat rakenteeltaan ja ominaisuuksiltaan vaihtelevassa maaperässä. Katupuut kasvavat paikalle tuodussa maakuutiossa, liikenneväylän suojapuusto kasvaa rakennetussa luiskassa ja kaupunkimetsikkö kasvaa muokkaamattomalla metsämaalla. Kun arvioidaan rakennettujen alueiden puuston merkitystä hiilitaseelle, joudutaan tekemään yleistyksiä ja perustamaan tietoja metsämaalle tehdyillä tutkimuksilla etenkin maaperän osalta. Rakennettu maaperä on ns. häiriintynyttä maata, joka hakee hiilitasapainoaan pitkän ajanjakson kuluessa. Boreaalisen havumetsävyöhykkeen podsolimaannoksen lajittuminen kestää noin tuhat vuotta. Maaperän ja etenkin luonnonmukaisen maaperän säilyttäminen ja sen prosessien hoitaminen on keskeistä hiilitasapainon ja luonnon muiden prosessien toiminnan kannalta.

Toimenpiteet:

• Säilytetään hiiltä sitovat kasvillisuusalueet ja viheryhteydet mahdollisimman laajoina. Rakennettujen alueiden lähimetsien ja niiden ylläpitämien luonnonprosessien säilyminen on keskeistä sekä hiilitasapainon että muiden hyötyjen vuoksi. Laajat yhtenäiset metsäalueet ja niiden luonnonmukainen maaperä säilyttää maaperän hiilivarastoja ja ylläpitää puuston hiilinielua.
• Elinvoimainen, monipuolinen puusto sitoo hiiltä ja tuottaa maaperään kariketta. Säilytetään olevaa hiiltä sitovaa ja varastoivaa puustoa ja tuetaan puuston kasvukuntoa siten, että puusto säilyy elinvoimaisena mahdollisimman pitkään. Varttunut puusto tuottaa hiilensidonnan ohella myös monia muita hyötyjä. Puiden ja puuryhmien verkosto tukee kaupunkiympäristössä mm. ekologisia yhteyksiä ja siten luonnon monimuotoisuutta. Puuston elinvoimaisuuteen liittyviä toimia ovat mm. paikkaan sopivat puulajivalinnat sekä oikea-aikaiset hoitotoimet sekä puuston terveydestä huolehtiminen. Tämän ohella puiden juuristoalueilla tapahtuvat kaivutyöt on toteutettava huolellisesti puustoa ja juuristoa säästäen.
• Viihtyisät lähimetsät tarjoavat virkistysmahdollisuuden ilman päästöjä tuottavaa kulkuvälinettä. Toisaalta voimakas virkistyskäyttö kuluttaa maapohjaa ja aiheuttaa häiriötä sekä puuston kasvulle että maaperän prosesseille. Mitä kuluneempi metsän pohja on, sitä heikompi on metsämaan ja puuston kyky sitoa hiiltä. Tämän vuoksi kiinnitetään lähimetsissä erityistä huomiota reittisuunnitteluun ja kulkemisen ohjaamiseen.
• Uusia alueita rakennettaessa kiinnitetään huomiota hulevesien hallintaan ja alueen luontaisen vesitalouden ylläpitämiseen. Hulevesiä saatetaan kustannussyistä purkaa maastoon. Alueen luontaisesta vesitaloudesta poikkeava vesimäärä yhdessä rakentamisen aiheuttamien muutosten kanssa vaikuttaa kuitenkin heikentävästi puuston kuntoon ja niiden kykyyn sitoa hiiltä. Samalla puuston elinikä lyhenee.
• Uutta puustoa istutettaessa kiinnitetään erityistä huomiota kasvualustaan. Tältä osin on otettava huomioon, että uudet katupuuistutukset voivat toimia hiilivarastoa kartuttavina hiilinieluina vasta n. 30 vuoden kuluttua istutuksesta, koska kasvualustasta voi vapautua hiiltä enemmän kuin puusto sitoo sitä biomassaan. (Riikonen ym. 2017 ⁴⁶)
• Lisätään mahdollisuuksien mukaan lahopuuta myös rakennetuille puistoalueille ja lähimetsiin. Lahopuut ovat varsin pitkäikäisiä hiilivarastoja ja lisäksi ne edistävät luonnon monimuotoisuutta sekä monipuolistavat virkistysympäristöä.
• Metsitykset, joiden tavoitteena on lisätä hiilensidontaa, toteutetaan kestävästi, alueiden monenlaiset arvot huomioon ottaen. Hallitsematon metsitys saattaa heikentää esim. avointen alueiden monimuotoisuusarvoja sekä avoimiin alueisiin liittyviä maisema- ja kulttuuriarvoja.

8.3.4. Rakennukset ja rakenteet

Rakennusten ja rakenteiden hiilitoimet liittyvät rakentamisen materiaaleihin, rakentamistapaan sekä resurssiviisaaseen maankäyttöön.

• Kohdistetaan täydennysrakentamista mahdollisuuksien mukaan rakentamiskäytössä oleville tai käytöstä poistetuille alueille. Tällöin voidaan turvata laajoja ja yhtenäisiä metsä- ja suoalueita, jotka ovat kaupunkien hiilitaseen kannalta arvokkaimpia.
• Minimoidaan rakennuskäyttöön otettujen tai päällystettyjen alueiden pinta-ala. Ilmasto-oloissamme rakennusten ja infrarakenteiden toteutus tarkoittaa yleensä olevan maaperän ylimmän ja hiilirikkaimman osan korvaamista teknisillä maarakenteilla, jolloin hiilivarastot ja hiilinielut menetetään. Tuoreen tutkimuksen mukaan Lahdessa läpäisemättömien pintojen alueilla maaperässä hiiltä oli jopa 15 kertaa vähemmän kuin puistojen kasvullisilla alueilla (Lu ym. 2020 ⁴⁷).
• Otetaan kaavojen ilmastovaikutusten arvioinnissa huomioon maaperään ja kasvillisuuten kohdistuvat vaikutukset hiilitaseen näkökulmasta. Tunnistetaan rakentamisen alle jäävien viheralueiden lisäksi myös muutosherkät viheralueet (esim. vanhat kuusimetsät), joiden kunnon heikkeneminen vähentää hiilen sidontaa.
• Kiinnitetään tiivistyvillä alueilla erityistä huomiota pihasuunnitteluun: minimoidaan päällystettyjen alueiden pinta-ala, käytetään läpäiseviä pinnoitteita, säilytetään mahdollisuuksien mukaan tontilla luonnonvaraisia ja maanvaraisia kasvullisia osia sekä täydennetään niitä erilaisilla kasvullisilla rakenteilla mm. mahdollisilla kansipihoilla. Näillä toimilla tuetaan sekä hiilensidontaa että -varastointia, ja tämän ohella mm. hulevesien hallintaa.
• Työmaan käyttöön varattu alue on hyvä määritellä suunnitelmissa, jotta säilytettävien alueiden suojelu voidaan varmistaa. Joissakin tapauksissa on järkevää kuoria kasvillisuuden pintamaakerros ja varastoida se työmaa-ajaksi siten, että pintamaan varastointialueilla ei liikuta. Työmaan päätyttyä pintamaat voidaan levittää takaisin. Näin luonnonkasvillisuus voidaan palauttaa alueelle.
• Asetetaan tavoitteet hiiltä sitovien ratkaisujen osalta yleiskaavan ja asemakaavan tavoitteissa (puurakentaminen, viherkatot yms. sekä viheralueet).
• Uusia puistoja ja viheralueita rakennettaessa säilytetään mahdollisimman suuri osa maapohjaa koskemattomana ja suunnitellaan istutuksia ja kasvillisuusalueita, joissa kasvaa luonnonkasveja. Toteutetaan rakennettuja viheralueita vain niihin kohtiin, joissa rakennettu ja tehokkaasti hoidettu viheralue on tarpeellinen.

³⁴ Brown, S., Miltner, E. ja Cogger, C. 2012. Carbon Sequestration Potential in Urban Soils. Teoksessa Carbon Sequestration in Urban Ecosystems pp 173-196

³⁵ Lu, C., Kotze, J.D. ja Setälä, H.M. 2020. Soil sealing causes substantial losses in C and N storage in urban soils under cool climate. Science of the Total Environment, 725, [138369]. https://doi.org/10.1016/j.scitotenv.2020.138369

³⁶ Edmondson, J.L., Davies, Z.G., McHugh, N., Gaston, K.J. ja Leake, J.R. 2012. Organic carbon hidden in urban ecosystems. Scientific Reports volume 2, Article number: 963 (2012)

³⁷ Lindén L., Riikonen, A., Setälä, H. ja Yli-Pelkonen, V. 2020. Quantifying carbon stocks in urban parks under cold climate conditions. Urban Forestry & Urban Greening 49 (2020) 126633.

³⁸ Setälä, H.M., Francini, G., Allen, J.A., Hui, N., Jumpponen, A. ja Kotze D.J. 2017. Vegetation type and age drive changes in soil propertien, nitogen and carbon sequestration in urban parks under cold climate. Frontiers in Ecology and Evolution. August 2016, Vol 5. Article 93. 14 s

³⁹ Akujärvi, A. 2020. Coupling carbon sequestration of forests and croplands with ecosystem service assessments. Finnish Environment Institute, Biodiversity Centre

⁴⁰ Batjes, N.H. 1996.Total carbon and nitrogen in the soils of the world. European Journal of Soil Science · June 1996.DOI: 10.1111/j.1365-2389.1996.tb01386.x

⁴¹ Heinonsalo, J. (toim.). 2020. Hiiliopas - katsaus maaperän hiileen ja hiiliviljelyn perusteisiin. https://carbonaction.org/wp-content/uploads/2020/01/BSAG-hiiliopas-1.-painos-2020.pdf

⁴² Haygarth, P. ja K. Ritz.2009. The future of soils and land use in the UK: Soil systems for the provision of land-based ecosystem services. Land Use Policy 26 (2009): 11 s.

⁴³ Liski, J. ja Westman, C.J. 1995. Density of organic carbon in soil at coniferous forest sites in southern Finland. Biogeochemistry 29(3): 183–197

⁴⁴ Viherympäristöliitto, 2019. Kierrätysmaiden käyttö viherrakentamisen kasvualustoissa. Kestävän ympäristörakentamisen mukainen ohje 2019. https://www.vyl.fi/site/assets/files/3060/kierra_tyskasvualustaohje_2019.pdf.

⁴⁵ Helsingin kaupunki, 2020. Helsingin kaupunkikasviopas. https://kaupunkikasviopas.hel.fi/

⁴⁶ Riikonen, A., Pumpanen, J., Mäki, M. ja Nikinmaa, E. 2017. High carbon losses from established growing sites delay the carbon sequestration benefits of street tree plantings – A case study in Helsinki, Finland. Urban Forestry & Urban Greening. 26. 10.1016/j.ufug.2017.04.004.

⁴⁷ Lu, C., Kotze, J.D. ja Setälä, H.M. 2020. Soil sealing causes substantial losses in C and N storage in urban soils under cool climate. Science of the Total Environment, 725, [138369]. https://doi.org/10.1016/j.scitotenv.2020.138369