Selvitys pääkaupunkiseudun hiilinieluista ja -varastoista

Pääkaupunkiseudun kaupungit ovat sitoutuneet hiilineutraalisuustavoitteeseen, mikä tarkoittaa sellaisen tilan saavuttamista, jossa kaupungin hiilidioksidipäästöt ja erilaiset hiiltä sitovat mekanismit eli hiilinielut ovat yhtä suuria. Tämän sitoumuksen piirissä kaupungeilla on tarve arvioida ja seurata maaperään ja kasvillisuuteen sitoutuneen hiilen määrää sekä mahdollisuuksien mukaan pyrkiä ylläpitämään hiilivarastoja ja ohjaamaan hiilinielujen kehittymistä hiilineutraalisuustavoitteen näkökulmasta oikeaan suuntaan.

Tätä tarvetta koskien keväällä 2020 käynnistettiin hanke, “Selvitys pääkaupunkiseudun hiilinieluista ja -varastoista”, jonka loppuraportti tämä dokumentti on. Selvitystä koordinoi Helsingin seudun ympäristöpalvelut (HSY), ja mukana olivat Espoon, Helsingin, Kauniaisen sekä Vantaan kaupungit. Selvityksen toteutti Simosol Oy, yhteistyössä Tapio Palvelut Oy (Tapio) ja Ramboll Finland Oy (Ramboll) kanssa. Hankkeen ohjausryhmään kuului edustajia kustakin mukana olevasta kaupungista sekä HSY:stä.

Työn tavoitteena oli tuottaa ajantasainen paikkatietoaineisto ja käsitys pääkaupunkiseudun kaupunkien hiilivarastoista ja hiilivarastojen muutoksesta (ts. “hiilivuo”) vuositasolla, sekä luoda perusta näiden muuttujien jatkuvalle seurantaprosessille. Aiemmin tehtyjen selvitysten mukaan merkittävin osa kaupunkien hiilivarastoista sijaitsee eri tyyppisillä metsäalueilla, jossa hiili on varastoituneena kasvillisuuteen sekä maaperään. Vastaavasti hiilivaraston vuosittainen kasvu, eli hiilinielu, muodostuu suurimmaksi osaksi metsäalueiden kasvillisuuteen sitoutuvasta hiilestä. Työn tulosaineiston päätarkoituksena oli luoda aineisto, jonka pohjalta mahdollistetaan ymmärrys eri alueiden eroista; mitkä alueet toimivat merkittävinä hiilen sitojina ja varastoina, ja mitkä alueet puolestaan päästölähteinä. Oleellista oli myös muodostaa ymmärrys käynnissä olevasta yleisestä hiilivarastojen kehityksestä sekä tämän pohjalta muodostaa suositellut hoitotoimenpiteet hiilivarastoille ja -nieluille jatkossa.

Koskien hiilivarastoja ja hiilinieluja yleisesti, kasvien yhteyttämisen seurauksena ilmakehästä pois sidottua hiiltä on varastoituneena sekä elävään kasvillisuuteen että maaperään. Maaperässä tämä ns. maaperän orgaanisen hiilen varasto sijaitsee pääosin orgaanisessa pintakerroksessa, sekä ylimmän metrin kivennäismaakerroksessa. Turvemailla maaperään sitoutuneen hiilen määrä on moninkertainen suhteessa kivennäismaihin.

Kasvillisuuteen sitoutuneen hiilen määrä on suorassa suhteessa kasvillisuuden biomassan määrään, jota puolestaan esimerkiksi metsäalueilla kuvataan tyypillisesti puuston tilavuuden kautta. Myös kasvillisuuden hiilivarastojen vuotuinen muutos on suorassa suhteessa biomassan (ja puuston) vuotuiseen kasvuun. Esimerkiksi metsämailla puuston vuotuinen kasvu lisää kasvillisuuden hiilivarastoja, kun taas hakkuut ja luonnollinen poistuma vähentävät sitä. Eri-ikäisellä puustolla kasvunopeus ja kariketuotanto eroavat toisistaan merkittävästi. Hiiltä sitoo eniten puiden kasvu, ja siksi hoidetut, etenkin nuoret, metsät kasvavat nopeiten ja ovat näin ollen luonnontilaisia metsiä tehokkaampia hiilinieluja. Luonnontilaiset vanhat metsät puolestaan varastoivat enemmän hiiltä kuin talousmetsät, mutta niistä vapautuu yhtä paljon hiiltä kuin niihin sitoutuu, jolloin hiilivarasto ei juurikaan kasva ja näin ollen hiilinielua ei muodostu.

Kivennäismailla maaperän orgaanisen hiilen varasto heijastelee maanpäällistä kasvillisuutta sen tuottaman karikkeen kautta. Maaperän hiilivaraston muutos riippuu ensisijaisesti karikkeena tulevan hiilen määrästä sekä hiilen hajoamisesta maaperässä vallitsevissa sääolosuhteissa. Täten esimerkiksi metsissä hakkuiden jälkeen, kun puustosta jää hakkuutähteitä ja kantoja maahan lahoamaan, maaperän hiilimäärä kohoaa nopeasti. Huippuunsa kohonnut maaperän hiilen määrä alkaa kuitenkin pienentyä, kunnes kasvavasta puustosta alkaa jälleen kertyä karikesadantana uutta hiiltä maahan enemmän kuin hiiltä ehtii hajota maaperästä ilmakehään.

Selvityksen menetelmällisenä lähtökohtana toimi vuonna 2014 toteutettu hiilitaseselvitys, joka tehtiin osana Ilmaston kestävän kaupungin suunnitteluopas (ILKKA) -hanketta. Hankkeen tulokset on julkaistu sähköisenä Ilmastonkestävän kaupungin suunnitteluoppaassa ¹⁾. ILKKA-selvityksessä tuotettiin tulosaineistot nyt tehdyn selvityksen kaupungeista Espoolle, Helsingille ja Vantaalle. Menetelmässä avainasemassa on alueiden luokitus eri tyyppisiin viheralueisiin. Kuten ILKKA-selvityksessä, myös nyt tehdyssä selvityksessä käytettiin ABC-viheraluehoitoluokitusta (liite 1), mutta tulosaineistoon tuotettiin myös vastaavuudet valmisteilla olevaan RAMS-kunnossapitoluokitukseen niiltä osin kuin ne olivat saatavilla.

Tämä raportti on jaettu seitsemään kappaleeseen (kappaleet 2-8). Kappaleessa 2. kuvataan selvityksessä käytetyt lähdeaineistot. Kappaleessa 3 kuvataan tulosaineistojen muodostuksessa käytetyt menetelmät ja kuinka laskenta toteutettiin eri hoitoluokille. Kappaleessa 4 on esitetty yleistason yhteenveto selvityksen tuloksista kaupungeittain. Kappaleessa 5 syvennytään tulosten vertailuun kaupunkien välillä, sekä analysoidaan eroja ja muutosta ILKKA-selvityksen tuloksiin. Kappaleet 6 ja 7 kattavat Tapion sekä Ramboll:n toimenpidesuositukset viheralueiden hoitoon. Lopuksi kappaleessa 8 esitetään yleisen tason johtopäätökset ja yhteenveto selvityksestä kokonaisuutena.

¹⁾ https://ilmastotyokalut.fi/vihrea-infrastruktuuri/hiilinielut/