Kestävän kaupunkielämän ohjelma

Kaupunkien rooli ilmastokriisin ratkaisussa on merkittävä. Euroopan unionin alueella 75 % ihmisistä asuu kaupunkiseuduilla (The World Bank 2019), jolloin myös huomattava osuus päästöistä syntyy kaupunkilaisten energian- ja liikkumistarpeen täyttämisestä ja luonnonvarojen käytöstä. Kaupungistuminen ja kaupunkien kasvu ovat jatkuvia trendejä, jotka tulee huomioida päästömallinnuksissa. Kaupungeilla on kuitenkin myös taloudellista, institutionaalista ja kulttuurillista valtaa ajaa muutosta. Kaupungit ja paikallishallinnot ovatkin asettaneet itselleen entistä vaikuttavampia ilmastotavoitteita, ja päästövähennyskeinojen käyttöönottaminen on usein ketterämpää kuin kansalliselta tasolta tuleva ohjaus.

Kaupunkialueet ovat myös haavoittuvia ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja nämä vaikutukset näkyvät myös pääkaupunkiseudulla. Vaikka kasvihuonekaasupäästöt pystyttäisiin pysäyttämään nyt täysin, osa ilmastonmuutoksen seurauksista on väistämättömiä. Ilmaston lämpenemisellä on monimuotoisia suoria ja välillisiä seurauksia, jotka pahimmillaan voivat aiheuttaa suurta inhimillistä ja taloudellista haittaa, mikäli emme muuta suunnittelu- ja toimintatapojamme.

Ilmastonmuutoksen ohella luonnon monimuotoisuuden väheneminen on suuri haaste. Rakennettu ympäristö valtaa tilaa luonnonympäristöiltä. Ongelmana on erityisesti metsien ja muiden viheralueiden pirstaloituminen, mikä pienentää kasvi- ja eläinlajien elinympäristöjä ja vaikeuttaa elinvoimaisten populaatioiden säilymistä alueilla. Asukkaiden kulutusvalinnoilla on myös merkitystä maailmanlaajuisesti luonnon monimuotoisuuden kannalta, kun kulutamme muualla valmistettuja tavaroita ja ruokaa.

Suomi on sitoutunut muiden Yhdistyneiden kansakuntien (YK-) jäsenmaiden lailla Kestävän kehityksen toimintaohjelman (Agenda 2030) toteuttamiseen. Agenda 2030-ohjelman keskiössä on 17 kestävän kehityksen päätavoitetta (Sustainable Development Goals eli SDGs) (Suomen YK-liitto 2020). Vaikka Suomi sijoittuu kansainvälisessä SDG Index-pisteytyksessä kolmen kärkeen, maamme nykyistä kestävän kehityksen tilaa ja politiikkaa arvioivan POLKU2030-hankkeen mukaan Suomen suurimmat haasteet kestävän kehityksen tavoittelussa liittyvät ilmastonmuutokseen, ympäristön tilaan ja kulutukseen sekä yhteiskunnan eriarvoistumiseen (Berg ym. 2019).

Kulutustottumusten ja elämäntapojen muutokset ovat ratkaisevassa asemassa ilmastonmuutoksen torjunnassa (Lettenmeier ym. 2019, Ilmastopaneeli 2020). Vuonna 2015 Pariisissa solmitun ilmastosopimuksen mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi – ilmaston lämpenemisen rajoittamiseksi enintään 1,5 asteeseen – elämäntapojemme hiilijalanjälkeä on leikattava jopa yli 70 % vuoteen 2030 ja 90 % vuoteen 2050 mennessä. 1,5 asteen ilmastotavoitteen mukaisiin elämäntapoihin sisältyy olennaisesti liha- ja maitotuotteiden kulutuksen, fossiilienergian ja yksityisautoilun vähentäminen. Elämäntapojen muuttaminen ei ole yksin yksilöiden henkilökohtaisten valintojen vastuulla, vaan ne edellyttävät yhteisiä toimenpiteitä kaikilta toimijoilta, etenkin yksityiseltä sektorilta ja hallinnolta. 1,5 asteen elämäntapojen mukainen elämä ei myöskään yksin riitä; tarvitaan sekä vastuullista kansalaisuutta että yhteiskunnallisia ilmastotoimia.

Kiertotalouteen siirtymistä pidetään merkittävänä ratkaisuna kestävyyshaasteille ja tärkeänä strategiana edistää vähähiilistä yhteiskuntaa. Kiertotalouden toteuttamisen on tunnistettu tuottavan kaupungeissa suuria taloudellisia, sosiaalisia ja ympäristöhyötyjä, ja se on linjassa useiden SDG-tavoitteiden kanssa (Ellen MacArthur Foundation 2017).

Näiden haasteiden ja ratkaisujen inspiroimana Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymä HSY (2020a) on asettanut strategiassaan vuosille 2019–2025 vision ”Yhdessä teemme maailman kestävimmän kaupunkiseudun”. Tämän vision pohjalta HSY:n hallitus päätti käynnistää Kestävän kaupunkielämän ohjelman valmistelun loppuvuonna 2018. Ohjelman tarkoituksena on:

• tukea pääkaupunkiseudun kaupunkien ilmastotavoitteiden toteutumista sekä hillinnän että sopeutumisen osalta,
• tuoda kulutuksesta aiheutuvat päästöt ja niiden vähentäminen näkyvämmin mukaan kaupunkiseudun kestävän kehityksen työhön, sekä
• vauhdittaa siirtymistä kiertotalouden periaatteiden mukaisiin ratkaisuihin.

Ilmastopäästöjen vähentäminen tukee samalla ilmanlaadun paranemista ilmanlaatua heikentävien päästöjen vähentyessä. Monilla päästöjä vähentävillä toimilla, kuten kasvispainotteisella ruokavaliolla ja kestävillä liikkumismuodoilla on myös paljon myönteisiä terveysvaikutuksia.

Kestävän kaupunkielämän ohjelma tukee ilmastotavoitteiden toteutumista ja kiertotalouteen siirtymisen vauhdittamista kiinnittämällä huomion kaupunkien rajat ylittävään työhön. Ohjelmaan on sen vuoksi valittu toimenpiteitä, jotka täydentävät kaupunkien omia ilmasto- ja resurssiviisausohjelmia ja, joilla ilmastotavoitteita ja kiertotaloutta voidaan edistää seudullisessa yhteistyössä. Tällä yhteistyöllä mahdollistetaan kaupunkien suunnittelemien ja toteuttamien ilmastotoimenpiteiden vaikuttavuuden parantaminen ja tukeminen. Ohjelman tavoitteena on myös myötävaikuttaa Uudenmaan maakunnan ja kansallisen tason hiilineutraaliustavoitteiden saavuttamiseen.

Ohjelma keskittyy kestävyyden vahvistamiseen erityisesti ilmasto- ja ympäristönäkökulmista, mutta ohjelman toimenpiteillä tuetaan myös sosiaalista ja taloudellista kestävyyttä.

Kestävän kaupunkielämän ohjelman taustaa

Pääkaupunkiseudun ilmastostrategia 2030 (YTV 2007) laadittiin Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten sekä HSY:tä edeltäneen YTV:n yhteistyönä jo vuonna 2007 ja hyväksyttiin vuonna 2008. Ilmastonmuutoksen hillitseminen linjattiin siinä keskeiseksi osaksi pääkaupunkiseudun kaupunkien suunnittelua ja päätöksentekoa. Tavoitteeksi asetettiin asukasta kohti syntyvien ilmastopäästöjen vähentäminen 39 %:lla vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä. Tämä tarkoitti nykyisellä laskentamenetelmällä päästöjen vähentämistä 6,9 hiilidioksidiekvivalenttitonnista (t CO2-ekv.) 4,2 tonniin CO2-ekv. Liikennesektorille sovittiin erilliseksi tavoitteeksi 20 % päästövähennys asukaskohtaisista päästöistä. Yhteisen pääkaupunkiseudun ilmastostrategian hyväksymisen jälkeen kaupungit laativat tarkennettuja kaupunkikohtaisia strategioita ja toimintaohjelmia alueilleen.

Pääkaupunkiseudun ilmastostrategian toteutumista tarkasteltaessa vuosikymmen myöhemmin todettiin, että ilmastopäästöjen määrä kääntyi vuoden 2007 jälkeen selvään laskuun kaikissa neljässä kaupungissa, ja asukaskohtaisten päästöjen vähennystavoite saavutettiin jo vuonna 2015 (HSY 2018). Vähenemä johtui erityisesti kulutussähkön päästöjen laskusta, sillä sähkön ominaispäästöt Suomessa ovat laskeneet vastaavalla ajanjaksolla merkittävästi. Sen sijaan pääkaupunkiseudulla lämmityksestä ja liikenteestä aiheutuvien päästöjen lasku on ollut hitaampaa.

Helsinki, Espoo ja Vantaa olivat mukana perustamassa ”kuutoskaupunkien”, eli Suomen kuuden suurimman kaupungin kaupunginjohtajien ilmastoverkostoa vuonna 2011 ja sitoutuivat sen myötä lisäämään uusiutuvan energian osuutta ja parantamaan energiatehokkuutta. Helsinki, Espoo ja Vantaa olivat jo sitä ennen liittyneet EU:n kaupunginjohtajien energia- ja ilmastosopimukseen (Covenant of Mayors for Climate & Energy). Ilmastotavoitteita kiristettiin uuden ilmastotiedon sekä kansainvälisten verrokkikaupunkien esimerkkien myötä, ja kaupungit asettivat omia, seudun yhteistä ilmastostrategiaa tiukempia päästövähennystavoitteita.

Vuoden 2017 kuntavaalien jälkeen pääkaupunkiseudun hiilineutraaliustavoitteita aikaistettiin. Helsinki ja Kauniainen linjasivat kaupunkistrategioissaan olevansa hiilineutraaleja vuonna 2035, Espoo ja Vantaa jo vuonna 2030 (taulukko 1 ja tietolaatikko 1). Kaupungit ryhtyivät valmistelemaan toimenpideohjelmiaan hiilineutraaliuteen. Uudenmaan maakunta lähti myös tavoittelemaan hiilineutraaliutta vuoteen 2035 mennessä. Suomen kansallinen hiilineutraaliustavoite on linjassa näiden kanssa. Alleviivaten ilmastotoimien kiireellisyyttä, Helsingin kaupunki julisti ilmastohätätilan – ensimmäisenä kaupunkina Suomessa – syyskuussa 2020 (Helsingin kaupunki 2020a).

Tietolaatikko 1. Ilmastopäästöt, suorat ja epäsuorat päästöt ja hiilineutraalius

Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten kaupungit ovat sitoutuneet omissa kaupunkistrategioissaan olemaan hiilineutraaleita vuonna 2030 tai 2035. Hiilineutraaliudella tarkoitetaan tilaa, missä alueella syntyvät päästöt ja erilaiset hiiltä sitovat mekanismit ovat yhtä suuret. Tavoitteen mukaisia päästöjä laskettaessa tarkastellaan kaupungin alueella tapahtuvia, niin sanottuja suoria päästöjä: kaukolämmön kulutuksen, liikenteen, teollisuuden, maatalouden ja jäte- ja vesihuollon päästöjä sekä sähkönkulutuksesta laskettavia päästöjä (kuva 1). Näistä aiheutuvat ilmastopäästöt olivat pääkaupunkiseudulla vuonna 2019 noin 4 t CO2-ekv. per asukas (HSY 2020b).

Suorien päästöjen seuranta kattaa kuitenkin vain osan kaupunkilaisten hiilijalanjäljestä, sillä merkittävä osa pääkaupunkiseudun kulutuksen, kuten elintarvikkeiden, tavaroiden ja matkustamisen, kasvihuonekaasupäästöistä muodostuu alueen ulkopuolella. Näiden epäsuorien, kulutushyödykkeisiin sitoutuneiden välillisten päästöjen huomioiminen voi nostaa pääkaupunkiseudun asukaskohtaiset päästöt yli kaksinkertaisiksi, sillä Suomen kotitalouksien keskimääräisen hiilijalanjäljen on laskettu olevan noin 11 t CO2-ekv. asukasta kohden. Kotitalouksien osuus Suomen kulutusperusteisista päästöistä on noin 66 % (vuonna 2015). Kulutusperäisten päästöjen on arveltu olevan kasvussa, sillä epäsuorat päästöt ovat usein sidoksissa käytettävissä oleviin tuloihin ja kulutusmahdollisuuksiin. (Heinonen & Junnila 2012, Nissinen & Savolainen 2019.)

‍

HSY laskee ja raportoi vuosittain pääkaupunkiseudun sekä Helsingin, Espoon, Vantaa ja Kauniaisten kaupunkikohtaiset ilmastopäästöt. Kasvihuonekaasupäästöjen laskenta ja seuranta toteutetaan HSY:n ja kaupunkien yhdessä kehittämän päästölaskentamallin mukaisesti, ja se on ollut käytössä vuodesta 2007. Monien vastaavien kaupunkikohtaisten menetelmien tapaan laskenta perustuu Global Protocol for Community-Scale Greenhouse Gas Emission Inventories (GPC)-päästölaskennan standardiin (WRI, C40 & ICLEI 2014) ja keskittyy erityisesti kaupunkialueen sisäpuolella tapahtuvien toimintojen energiankulutukseen ja niistä aiheutuviin kasvihuonekaasupäästöihin. Tarkasteltavina ilmastopäästöjä aiheuttavina sektoreina ovat rakennusten lämmitys, sähkönkulutus, liikenne, jätteiden ja jäteveden käsittely, maatalous, työkoneet ja teollisuus. Kansainvälisen päästölaskennan viitekehyksen näkökulmasta tarkastelu vastaa niin sanottua Scope 1- ja Scope 2- osa-alueet kattavaa tarkastelua, joten esimerkiksi ruuantuotannon ja kulutushyödykkeiden valmistamisen aiheuttamia välillisiä päästöjä (Scope 3) ei huomioida (kuva 2).

Kiertotalous vauhdittaa kestävyystavoitteita

Ilmaston nopean lämpenemisen lisäksi maapalloa uhkaa sen kantokyvyn ylittäminen, sillä tällä hetkellä kulutamme luonnonvaroja enemmän kuin niitä syntyy. Kiertotalouteen siirtymistä pidetään yhtenä välttämättömänä keinona sekä kantokyvyn säilyttämisessä että ilmastonmuutoksen hillinnässä (Sitra 2019a) (katso tietolaatikko 2).

EU:n näkemyksen mukaan täydelliseen kiertotalouteen siirtyminen on edellytys sille, että vuoteen 2050 mennessä voidaan saavuttaa ilmastoneutraalius, suojella riittävästi luonnonympäristöjä ja vahvistaa talouden kilpailukykyä. Puolet kaikista kasvihuonekaasupäästöistä ja yli 90 % biologisen monimuotoisuuden vähenemisestä aiheutuu luonnonvarojen talteenotosta ja jalostuksesta. (Euroopan komissio 2020.) Ympäristöministeriön selvityksen mukaan on mahdollista samanaikaisesti sekä vähentää ilmastopäästöjä että turvata luonnon monimuotoisuutta mm. parantamalla materiaalitehokkuutta, optimoimalla materiaalikäyttöä ja lisäämällä tuotteiden uudelleenkäyttöä (Ruokamo ym. 2021).

Suomen roolia kiertotalouden edelläkävijänä vahvistaa huhtikuussa 2021 tehty valtioneuvoston periaatepäätös kiertotalouden strategisesta ohjelmasta vuoteen 2035. Ehdotuksessa kiertotalouden strategiseksi ohjelmaksi ehdotetaan tavoitteita luonnonvarojen käytölle ja toimenpiteitä, joilla hiilineutraalista kiertotalousyhteiskunnasta tulee talouden kestävä perusta vuonna 2035 (Valtioneuvosto 2021, katso myös liite 1).

Koska kiertotalous on yhteiskuntaa läpileikkaava toimintatapa, tarvitaan sen käyttöönottoon yhteistyötä niin julkisen sektorin, yritysten kuin kuluttajienkin välillä. Kiertotalouteen nojaava kaupunkikehitys on haaste, jonka saavuttaminen edellyttää poliittisten päätösten, investointien ja teknologisen kehityksen hyödyntämisen ohella monia uudenlaisia toimintatapoja yhdyskuntien palveluiden toteuttamisessa. Tällaiset uudet toimintamallit on perusteltua ottaa käyttöön kattavasti koko pääkaupunkiseudulla, sillä metropolialueen sisällä merkittävästi toisistaan poikkeavista käytännöistä tai hallinnollisista kriteereistä aiheutuisi todennäköisesti turhia, kestävää liiketoimintaa ja kuluttamista hidastavia ristiriitoja. Jakamistalous linkittyy läheisesti kiertotalouteen; uusien tavaroiden ja tuotteiden ostamisen ja omistamisen sijaan painotetaan tuotteiden ja tilojen jakamista ja tehokasta käyttöä.

Materiaalien kierron tehostamisella systeemin joka vaiheessa mahdollistetaan neitseellisten raaka-aineiden käytön vähentäminen (kuva 3), mutta harva raaka-aine kuitenkaan kestää kierrossa loputtomasti. Siksi tarvitaan myös kulutuksen kohtuullistamista ja ihmisten kokeman hyvinvoinnin varmistamista muilla kuin tavaroiden ja kuormittavimpien palveluiden kuluttamisen keinoin. Tämä vaatii muutoksia myös hyvinvoinnin mittaamisen vallitseviin käytäntöihin, jotka perustuvat pääosin kuluttamisesta johtuvaan talouskasvuun.

Yhteiskunnan digitalisoituminen ja sähköistyminen mahdollistavat monella sektorilla turhaa materiaalien kulutusta. Samalla ne kasvattavat palvelinkapasiteetin, elektronisten laitteiden, akkujen ja niiden vaatimien jalometallien kysyntää sekä muuttavat yhteiskuntaa riippuvaisemmaksi sähköverkosta ja dataliikenteen toimivuudesta, mikä on tärkeää huomioida systeemisessä muutoksessa.

Hiilineutraaliin kiertotalouteen siirtymiseen voi liittyä sosiaalisen kestävyyden riskejä. Reilun ja hyvinvointia edistävän siirtymisen tulee perustua yhdenvertaisuuteen ja taata muun muassa toimeentulo, sosiaali- ja terveyspalvelut ja turvallisuus. Sen tulee myös sisältää resurssien ja mahdollisuuksien oikeudenmukaisen jakautumisen. (Motiva 2020.) Materiaalien kiertoon perustuva talous luo kuitenkin paitsi taloudellista, myös sosiaalista muutoskestävyyttä yllättävän pandemiakriisin kaltaisissa tilanteissa. Konkreettisia esimerkkejä sosiaalisestikin pääkaupunkiseutua hyödyttävistä kiertotalousratkaisuista ovat mm. Pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus, Uusix-verstaat ja Pakilan työkeskus.

‍

Tietolaatikko 2. Kantokyky, kiertotalous ja jakamistalous

Maapallon kantokyky on luonnonvarojen käytön aiheuttaman rasituksen yläraja, jonka ylittyessä on seurauksena ympäristötuhoja, jotka heijastuvat nopeasti myös omaan hyvinvointiimme ja elinkeinoihimme (Sitra 2019a).

Kiertotalouden tavoitteena on säilyttää materiaalien arvo taloudessa mahdollisimman pitkään. Kiertotaloudessa käytetään mahdollisimman vähän neitseellisiä raaka-aineita, joiden hävikki ja haitalliset ympäristövaikutukset kierron eri vaiheissa minimoidaan. Kiertotalouden vastakohta on lineaarinen ja materiaaleja tuhlaava talousmalli, jossa otetaan jatkuvasti käyttöön neitseellisiä materiaaleja. Ne jalostetaan tuotteiksi ja tavaroiksi, kulutetaan ja lopuksi hävitetään. (Tikkanen ym. 2018.) Kiertotalous edistää talouskasvun ja luonnonvarojen ylikulutuksen välistä irtikytkentää (Sitra 2019a).

Jakamistalous on uusi taloudellinen ajattelutapa, jossa mahdollisuus käyttää tavaroita ja palveluita on tärkeämpää kuin niiden omistaminen. Erilaiset digitaaliset alustat ja sovellukset mahdollistavat sen toteuttamista käytännössä. On tarpeellista huomioida, ettei kaikki jakamistalous ole kiertotaloutta, ja että jakamistalous toteuttaa kiertotaloutta edistäessään resurssien viisaampaa käyttöä ja vähentää neitseellisten raaka-aineiden ja uusien tuotteiden tarvetta. (Sitra 2019a.) Jakamistalous ei aina välttämättä myöskään edistä kestävää kehitystä; kuntien mekanismien ja roolien tunnistaminen jakamistalouden ohjaamisessa on tärkeää kestävyystavoitteiden edistämiseksi (Voytenko Palgan ym. 2021).

Ilmastokestävyys osana kestävää kaupunkielämää

Kestävä kaupunkielämä ei ole vain päästöjen leikkaamista ja vähähiilisten elämäntapojen edistämistä. Siihen sisältyy myös ilmaston lämpenemiseen liittyvä tekninen ja teknologinen sekä psyykkinen joustavuus ja toimintakyvyn säilyttäminen muutosten keskellä. Tätä joustavuutta kutsutaan resilienssiksi tai ilmastokestävyydeksi, ja sitä voidaan lisätä ilmastonmuutokseen sopeutumisen keinoin (tietolaatikko 3). Ilmastokestävyyden lisääminen on yhä tärkeämpää, sillä ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät jo Suomessa ja pääkaupunkiseudulla.

Pääkaupunkiseudulle on laadittu vuonna 2016 katsaus, johon on koottu tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista IPCC:n eli hallitustenvälisen ilmastopaneelin viidenteen arviointiraporttiin perustuen (Mäkelä ym. 2016). Sen mukaan pääkaupunkiseudun ilmasto lämpenee kaikkina vuodenaikoina, ja lämpeneminen on suurempaa talvikuukausina kuin kesällä. Mikäli päästöjen hillinnässä onnistutaan tyydyttävästi, vuoteen 2100 mennessä tammikuun keskilämpötila on arvioiden mukaan reilut viisi astetta nykyistä korkeampi. Heinäkuussa ero tulee olemaan noin 3°C. Viime vuosi Suomessa oli lähes asteen tavanomaista lämpimämpi (Ilmatieteen laitos 2020).

Pääkaupunkiseudulle laadittiin yhteinen ilmastonmuutokseen sopeutumisen strategia vuonna 2012 (HSY 2012b). Strategia keskittyi kaupunkiseudun ja sektori- tai hallintorajat ylittäviin sopeutumisen toimenpiteisiin aikavälillä 2012–2020.

Strategian visiona oli "ilmastonkestävä kaupunki – tulevaisuus rakennetaan nyt". Sen tavoitteena oli seudun asukkaiden hyvinvoinnin ja kaupunkien toiminnan turvaaminen muuttuvissa olosuhteissa. Strategiassa sovittiin pääkaupunkiseudulle seuraavat sopeutumisen lähtökohdat ja linjaukset, jotka kuvaavat edelleen hyvin kaupunkien tahtotilaa sopeutumisen suunnittelussa:

• Ilmastonmuutoksen hillintä on seudulla ensisijaista. Ilmastonmuutoksen vaikutuksiin sopeutuminen ja varautuminen ovat myös välttämättömiä. Hillinnän ja sopeutumisen toimet tulee sovittaa yhteen.
• Ilmastonmuutokseen sopeutuminen otetaan keskeiseksi lähtökohdaksi yhdyskuntien suunnittelussa, rakentamisen ohjauksessa ja teknisten verkostojen kehittämisessä.
• Pääkaupunkiseutu on edelläkävijä ilmastonmuutokseen sopeutumisessa.
• Julkinen sektori on aloitteellinen sidosryhmien yhteistyön rakentamisessa ja organisaatioiden yhteisen ilmasto-osaamisen vahvistamisessa.
• Kaupungit ja kuntayhtymät jakavat tietoa ilmastonmuutokseen varautumiseen liittyvistä hyvistä käytännöistä.
• Ilmastonmuutoksesta aiheutuvat toiminnalliset riskit otetaan huomioon kaupunkien varautumisstrategioissa.
• Julkinen sektori edistää sopeutumiseen liittyvää tutkimusta tietopohjan täydentämiseksi.

HSY on seurannut vuosittain sopeutumisstrategian toteutumista. Sopeutumistarpeen ja sopeutumistoimien vaikuttavuuden ymmärtämiseksi pääkaupunkiseudulle on myös kehitetty sopeutumisen indikaattoreita. Vuoden 2019 seurantaraportissa (HSY 2020c) todettiin, että strategian toimenpidelinjaukset ovat toteutuneet pääosin hyvin ja ilmaston lämpeneminen ja tulevaisuuden ilmastoriskit huomioidaan koko ajan paremmin pääkaupunkiseudun suunnittelussa ja kaupunkien kasvaessa. Erityisesti hulevesien hallintaan ja helteisiin varautumiseen on kiinnitetty enemmän huomiota viime aikoina.

Pääkaupunkiseudulla ollaan monin paikoin edelläkävijöitä ilmastonmuutokseen sopeutumisen toimissa verrattuna muuhun Suomeen. Helsinki, Espoo ja Vantaa ovat jo tehneet tai ovat tekemässä kestävän energian ja ilmaston toimintasuunnitelman tai sitä vastaavat suunnitelmat osana EU:n kaupunginjohtajien energia- ja ilmastosopimusta. Toimintasuunnitelmaan sisältyvät ilmastonmuutoksen riskien ja haavoittuvuuksien kartoitus sekä ilmastonmuutokseen sopeutumisen toimenpiteet.

Sopeutumisen suunnittelu alkaa ilmastoriskien tunnistamisesta ja haavoittuvuuksien arvioinnista. Pääkaupunkiseudun kaupungeista Espoo on tunnistanut merkittävimmiksi riskeiksi äärimmäisen kuumuuden, tulvat ja rankkasateet (Sjöblom ym. 2019). Helsingin ilmastoriskit ovat samankaltaisia ja kaupunki nostaa esille myös kovat tuulet ja kuivuuden (Helsingin kaupunki 2018).

Ilmastonmuutokseen sopeutuminen edellyttää kaikkien kaupunkien toimialojen ja hallintotasojen yhteistyötä. Muuttuva ilmasto ja sen vaikutukset asettavat haasteen suunnittelujärjestelmille. Ne on siis huomioitava kaupunkisuunnittelusta ja rakentamisesta sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämiseen. Viherrakenteilla on tärkeä merkitys yhdyskuntien ilmastokestävyydessä: ne auttavat hulevesien hallinnassa ja hellesuojelussa. Suunnittelu ja kehittäminen edellyttävät myös edelleen sekä uuden tiedon keräämistä lämpenemisen vaikutuksista, haavoittuvuuksista ja sopeutumiskykyä parantavista tekijöistä, että parempia ilmastokestävyyden työkaluja päätöksenteon tueksi.

‍

Tietolaatikko 3. Ilmastonmuutokseen sopeutuminen, resilienssi ja ilmastokestävyys

Ilmastonmuutokseen sopeutumisella yleisesti tarkoitetaan keinoja ja tapoja, joilla voidaan varautua ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja vähentää yhteiskunnan ja ympäristön haavoittuvuutta niille. Ilmaston lämpeneminen aiheuttaa muutoksia sään ääri-ilmiöiden esiintymisessä sekä muuttaa olosuhteita suoraan ja välillisesti pidemmällä aikavälillä. Sopeutumistoimilla vähennetään näistä muutoksista aiheutuvia haittoja ja edistetään ihmisten, yhteiskunnan toimintojen ja ympäristön toimintakykyä (HSY 2020d). Tässä yhteydessä voidaan tehdä jaottelu varautumisen ja sopeutumisen välillä: varautumisella viitataan sään ääri-ilmiöistä aiheutuvien vahinkojen vähentämiseen (lyhyt aikaväli) ja sopeutumisella yhteiskunnan, yksilöiden ja infrastruktuurin aktiivista mukautumista ilmaston lämpenemiseen niin, ettei siitä koidu negatiivisia vaikutuksia.

Kaupunkiympäristössä resilienssi voidaan määritellä kaupunkien (ja sen yksilöiden, yhteisöjen, instituutioiden, yritysten ja järjestelmien) kykyä tai kapasiteettia selvitä, sopeutua ja menestyä huolimatta siitä millaisia kroonisia stressejä tai akuutteja shokkeja ne kohtaavat (100 Resilient Cities n.d. viitattu lähteessä Fastenrath ym. 2019). Ilmastoresilienssi tai -kestävyys liittyy siten erityisesti ilmastonmuutoksen aiheuttamien shokkien ja stressien sopeutumiskykyyn.

Luontopohjaiset ratkaisut voivat tuoda monihyötyisiä keinoja vastata ilmastonmuutoksen ja esimerkiksi nopean kaupungistumisen aiheuttamiin haasteisiin (tietolaatikko 4 ja 5). Niillä voidaan edistää kestävää kaupungistumista, ennallistaa ekosysteemejä, hillitä ilmastonmuutosta sekä kehittää siihen sopeutumista ja parantaa ilmastoriskien hallintaa (Euroopan komissio 2015). Luonnon inspiroimat tai niihin tukeutuvat ratkaisut ovat keskeisessä roolissa sopeutumisen toimenpidevalikoimassa – niihin perustuvaa lähestymistapaa on sovellettu Pääkaupunkiseudun ilmastonmuutoksen sopeutumisen strategiassa (HSY 2012b) ja niihin perustuvia toimenpiteitä on mukana myös tässä ohjelmassa.

‍

Tietolaatikko 4. Luontopohjaiset ratkaisut

Luontopohjaiset ratkaisut ovat luonnosta inspiraatiota ottavia tai siihen tukeutuvia yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuja. Niiden tavoitteena on kokonaisratkaisut ja tulevaisuuden hyödyt, jotka yhdistävät ekologisen, sosiaalisen ja taloudellisen ulottuvuuden. Eroina tekniikkaa painottaviin ratkaisuihin on luontopohjaisten ratkaisujen monihyötyisyys, luonnonvarojen suojeleminen tai lisääminen, mukautuminen vallitseviin olosuhteisiin ja alueen kokonaisresilienssin lisääminen. Hyvin suunnitellut luontopohjaiset ratkaisut edistävät kestävää kehitystä, parantavat kaupunkilaisten hyvinvointia sekä lisäävät kaupunkien turvallisuutta, viihtyisyyttä ja vetovoimaisuutta; ne myös parantavat kaupunkirakenteen kykyä sopeutua muutoksiin. Esimerkkejä kaupungeissa toteutettavista luontopohjaisista ratkaisuja ovat monimuotoiset puistoalueet metsineen, niittyineen ja ketoineen, rakennetut hulevesikosteikot, tulvametsät, ennallistetut puronvarret sekä viherseinät ja -katot, ja kaupunkiviljelylaarit. (Paloniemi ym. 2019a.)

Tietolaatikko 5. Vihreä infrastruktuuri ja viherrakenne

Ohjelman toimenpiteissä puhutaan viher- tai vihreästä infrastruktuurista ja viherrakenteesta. Vihreä infrastruktuuri on strategisesti suunniteltu verkosto, johon kuuluu sekä luonnollisia että ihmisen luomia fyysisiä luonnon elementtejä kuten viheralueita, pihojen kasvullisia osia ja vesialueita. Se on suunniteltu tuottamaan erilaisia ekosysteemipalveluja (luonnon tarjoamia aineellisia ja aineettomia palveluja kuten ravinto, puhdas vesi ja ilma, ja virkistys). Viherrakenne on taas kaikista kasvullisista osista ja niiden välisistä viheryhteyksistä muodostuva verkosto, joka on osa yhdyskuntarakennetta. Näihin molempiin määritelmiin sisällytetään mukaan vesiympäristöt (nk. sini-infra tai -rakenne). (ViherKARA-verkosto 2013, Paloniemi ym. 2019b.)